Ihastuin välittömästi jumalattoman kalliisiin koneisiin, jotka voi jättää yksin puksuttamaan kuvioita, tietokoneelta napsittuja sellaisia.
Joskin onko se enää itse tekemistä.
Häveliääseen harjoitteluun kannattaa varata juuri ne kaikkein huonoimmat kankaat ja langat sekalaisilta rullilta.
Ja aloittaa reilusti isoista yksinkertaisista kuvioista, kun taito karttuu alkaa sujua pienempi ja tarkempi työskentely.
Koneiden säätäminen on silkkaa tähtitiedettä, ja riippuu omasta koneesta. Minä ostin kyllä kirjontajalan, mutten pitänyt siitä. Kunhan irroitin tavallisen paininjalan.
Koneen hampaat joko menevät piiloon, tai eivät mene. Ja menevät mistä menevät, ruuvilla tai peitelevyllä. Tässä asiassa ei ainakaan auta se, että on taas hukannut koneiden ohjekirjaset.
Osassa ohjeissa käsketään säätämään tikin leveys ja pituus nollalle, ja alalangan kireys 1-2 väliin. Kokeilemalla löytyy se, mistä oma kone tykkää.
Silitin tukikankaan kiinni lakananpätkään, piirtelin itsekseen häipyvällä kynällä, ja aloin suruutella.
Se mikä oli hyvä ostos: kirjontakehys. Olen käyttänyt isoäidin vanhoja puisia kehyksiä. Niin ihania kuin ne ovatkin on oma haasteensa saada se koneeseen sivistyneesti. Tätä uudempaa versiota voi siirrellä sujuvasti kesken ompelun uuteen paikkaan. Ja solahtaa hienosti sinne minne kuuluukin.
Kokeilin suoraa ja siksakkia. Kukkiin tulee vielä paljetteja, reunojen tasaamisen jälkeen pitsireunukset ja jonkinlainen kehys.
Alkuvaikeuksien kautta kirjonta lähti kuitenkin sujumaan, eikä sitä hennoisi lopettaa.
Kunhan tähän nyt saa enemmän kosketusta on aika ottaa käyttöön ne vähän tyyriimmät langat.
